Hopeaharju-logo  - Osa HoviKoti-ryhmää

Tekstin koko

A- | A+

 

Maija-2

 

Maija Peltonen

Inhimillisemmän hoidon puolestapuhuja


 
Maija Peltonen halusi luoda Hopeaharjusta kodinomaisen paikan, jossa asukkailla on itsemääräämisoikeus.

 

Maija Peltonen oli miehensä Helgen kanssa vuonna 1988 uuden tilanteen edessä. Ruosteenestoyritystä pyörittänyt Helge allergisoitui ja hänen piti lopettaa työskentely liuottimien kanssa välittömästi.

Samaan aikaan Halikon sairaalassa psykiatrisen osaston ylihoitajana työskennellyt Maija oli alkanut pohtia potilaiden asemaa sairaalassa. Hänen mielestään kaikkien potilaiden paikka ei ollut sairaalassa.

Kun Maija ja Helge keskustelivat työvoimaihmisten kanssa Helgen työmahdollisuuksista ja Maija oli käynyt tutustumassa Turun suunnalla pariin hoitokotiin, pariskunta pohti tulevaisuuden mahdollisuuksiaan.

Sitten tuli ajelu kotiseudulla Noormarkussa. – Helge totesi, että tuokin kiinteistö on tuossa myytävänä. Rupesimme miettimään, että entä jos perustaisimme yrityksen. Otimme yhteyttä kuntaan ja jätimme tarjouksen. Kiinteistö myytiin tarjousten perusteella meille ja se siirtyi omistukseemme alkuvuodesta 1989, Maija Peltonen muistelee.

Helge remontoi tontin päätaloa kevään 1989 ajan, kun Maija ja lapset asuivat vielä Paimiossa. Kesäkuussa koko perhe muutti Noormarkkuun. 

–Pikkutalo, johon muutimme, oli karmeassa kunnossa. Tuttavamme, joka toi tavaramme sinne, katsoi paikkaa ja sanoi, että hän kyllä vie tavarat samalla hinnalla takaisin, Maija Peltonen nauraa.

Pikkutalon lattiat kupruilivat ja kaikki perheen tavarat eivät mahtuneet rakennukseen. Päätalon remontti valmistui kuitenkin kesällä. Hopeaharjun palvelukoti avattiin 14.8.1989.

Koti ja turva kaikki kaikessa

Hopeaharjun visio oli Maija Peltoselle alusta saakka selvä: asukkaiden on koettava olonsa  kotoisaksi ja turvalliseksi. Sellaiseksi, ettei heidän tarvitse taistella koko ajan reviiristään.

–Asukkailla piti olla itsemääräämisoikeus. He osallistuivat päätöksentekoon ruokalistasta ja saivat omia vaatteita. Tämä oli monelle lähes koko ikänsä sairaalassa asuneelle uutta ja ihmeellistä.

1980-luvulla psykiatrinen hoito oli hyvin erilaista kuin nykyisin. Suurin osa hoidettiin sairaalassa. Hoidossa olevat ihmiset eivät kuntia kiinnostaneet, koska valtio maksoi psykiatrisen sairaalahoidon. Monet ihmiset olivat sairaalassa, vaikka he eivät tarvinneet akuuttia hoitoa. Heille sairaalassa olo oli lähinnä oleilua.

–Se ei ole ihmiselle hyväksi, jos asuu koko elinikänsä sairaalassa. Meillekin tuli Harjavallan sairaalasta ihmisiä, jotka olivat olleet siellä 40 vuotta.

Maija Peltosen mieleen on jäänyt varsinkin yksi vanhempi mies, joka oli asunut vuosikymmenet sairaalassa. Hänellä ei ollut koko aikana mitään omaa. –Hän oli koulutukseltaan kelloseppä, joten ostimme hänelle kellon. Pappa ihmetteli sitä pitkään, että onko tämä tosiaan minun? Myös omat vaatteet herättivät ihmetystä.

Samainen pappa oli tottunut pitämään sairaalassa puoliaan. Jos hoitaja meni hänen luokseen niin, että herra ei tätä huomannut, tuli nyrkistä. Jos hän näki ihmisen tulevan hänen luokseen, ongelmaa ei ollut. Herran käyttäytymismallia ei eräällä sairaalajaksolla huomattu.

–Kun menimme tapaamaan pappaa sairaalaan, hän oli lepositeissä ja pissan keskellä. Meille sanottiin, että herra lyö. Me sanoimme, että eikä lyö. Avasimme hänen siteensä, kävimme pesulla, tupakalla ja kahvilla. Sitten kaikki olikin taas hyvin, Maija Peltonen muistelee vanhaa herraa lämmöllä.

bussissaPsykiatrinen sairaanhoito alkoi muuttua 1990-luvun alussa, kun vastuu hoidon järjestämisestä siirrettiin valtiolta kunnille.

–Kunnissa heräsi kiinnostus, että hetkinen, erikoissairaanhoito onkin kallista. Kuntien ihmiset alkoivat käydä katsomassa, että voisivatko ihmiset asua muualla kuin sairaalassa.

Hopeaharjun Palvelukoti oli Satakunnan ensimmäinen yksityinen palvelukoti. Monet päättäjät pohtivat, että voiko yksityisen järjestämä palvelu toimia. Maija Peltonen teki kaverinsa avustuksella kovaa markkinointityötä.

–Teimme kirjeen, jossa kerrottiin paljonko hoito maksaa sairaalassa ja paljonko se maksaa meillä. Merkitsimme punaisella erotuksen. Se oli aika hurja. Peltonen otti yhteyttä kuntiin jonkin ajan päästä kirjeen lähettämisestä. Toiset kunnat tarttuivat tarjoukseen heti. Toisista kunnista sanottiin ”Kiitos, mutta emme tarvitse palvelua.”–Ei heilläkään hirveän kauan mennyt, kun ymmärsivät että pienemmällä rahalla voi saada kunnollista hoitoa.

Hyvin nopeasti Hopeaharjuun tuli asumaan myös vanhuksia. Henkilöstö ihmetteli aluksi sitä, kuinka hyvin mielenterveyskuntoutujat ja ikäihmiset tulivat juttuun keskenään. –He tukivat toinen toistaan. He, joilla oli fyysisiä ongelmia, saivat apua mielenterveyskuntoutujilta, jotka taas saivat seuraa. Psykiatrisilla ihmisillä oli kova tarve osallistua ja auttaa. Vanhukset olivat tyytyväisiä, kun heitä ulkoilutettiin.

Pimennysverhot ja lämpömittarit riittivät

Hopeaharjussa työskenteli alkuvaiheessa Maija Peltosen lisäksi kokopäiväisenä neljä ihmistä. Silloin ei puhuttu vielä hoitoalan kokemuksesta ja hoitajamitoituksesta. Yhdellä ei ollut mitään tutkintoa, yksi oli emäntä, yksi kodinhoitaja ja yksi lähihoitaja. Mies Helge hoiti kiinteistöasiat.

Yksityinen palvelukoti oli sen verran uusi asia, että viranomaisten piti miettiä, minkä lain mukaan toimintaa valvottiin. Lopulta toimintaa ohjasi majoituslaki.

–Siinä määriteltiin, että jos on keittiö, pitää yhdellä olla keittiötutkinto. Olin käynyt talouskoulun, joten tutkinto löytyi. Muut vaatimukset olivat pimennysverhot ja lämpömittari. Muuta ei ollut. Peltosen muistikuvien mukaan meni ainakin viisi vuotta, ennen kuin valvonta alkoi kehittyä. Nyt valvonta onkin mennyt toiseen äärilaitaan. Nykyistä mallia Peltonen kuvaa ”katastrofaaliseksi.”

–Minä hoidin ennen paperityöt itse. Nykyisin niitä tekee päätyönään kolme neljä ihmistä. Mitään ei ole tehty, ellei sitä ole kirjattu.

Työarki oli yrittäjälle alussa hektistä. Maija Peltonen teki yövuoroja yhdessä muiden kanssa.

–Työ oli alusta saakka kolmivuorotöitä. Valvoin lähes kaikki yöt, koska ei neljälle ihmiselle nyt mahdottomasti vuoroja jaa. Minulla oli ensimmäisen vuoden aikana kaksi vapaata viikonloppua. Arjesta ei olisi tullut mitään, jos olisimme asuneet muualla. Onneksi muksut asuivat samassa pihapiirissä, niin kyllä se arki siinä meni.

Peltonen muistelee, että muutaman vuoden jälkeen alkoi näkyä valoa ja hän pääsi myös itse nauttimaan välillä vapaista. Resepti löytyi laajenemisesta. –Laskin, että jos saamme lisää asiakkaita ja henkilökuntaa, niin pääsen itsekin helpommalla. Monet pohtivat, että ottavat potilaita kotiinsa hoidettavaksi ja tekevät työuransa siinä. Se on raskasta, eikä se oma työ lopu koskaan.

Hoitotyön arki on raskasta. Äidiltä peritty yrittäjäasenne on kuitenkin kantanut vaikeiden aikojen yli. Työn vastapainoksi Peltosen perhe on aina matkustellut paljon. –Kotiin oli turha jäädä vapaalle. Kun ihmiset tiesivät, että olen kotona, he soittelivat ja kysyivät, miten asiat tehdään. Thaimaahan tai Kiinaan ei soiteltu!

 

alue2019

Hopeaharjun pihapiiri on muuttunut paljon vuosien saatossa.

 

 

Sukupolvenvaihdos syntyi luontevasti

Kun Maija Peltonen oli pyörittänyt Hopeaharjua parikymmentä vuotta, aika oli kypsä sukupolvenvaihdokselle. Koko perhe on aina ollut vahvasti mukana Hopeaharjun arjessa. Jatkajaksi valikoitui tytär Mari, joka oli jo tehnyt paljon hoitotyötä Hopeaharjussa.

–Sukupolvenvaihdos oli tosi hyvä juttu. Olin tehnyt niin paljon töitä jo siihen mennessä. Jossain vaiheessa ajatuksissa kävi myös vieraalle myyminen. Mutta sitten tontille ei olisi ollut enää asiaa. Se tuntui ikävältä, koska olemme tämän alusta asti itse tehneet.

Sukupolvenvaihdoksen jälkeen Peltosten poika Jussikin alkoi kiinnostua hoiva-alasta. Nykyisin hän on mukana kehittämässä alaa Hovikoti-yrityksen kautta.

Vaikka sukupolvenvaihdoksesta on jo 10 vuotta, Maija auttaa edelleen Hopeaharjussa. Hoitotyö on hänellä verissä. Hänen mielestään hoitotyön vaatimukset eivät ole muuttuneet vuosikymmenissä miksikään.

–Ihmisten tarpeet ja vaatimukset ovat samanlaisia, lopulta aika pieniä asioita.

Maija Peltosella on syntynyt vuosien saatossa asukkaisiin omien sanojensa mukaan ”haukkaemomainen” asenne. Hän kokee varsinkin asukkaiden oikeudet sydämen asiakseen.

–Näille ihmisille kuuluvat samat oikeudet kuin muillekin. Haluan pitää heidän arvoistaan ja oikeuksistaan kynsin hampain kiinni. Oikeuksia ei vieläkään oteta huomioon kovin hyvin. Esimerkiksi palveluiden tilaajat vaativat, että asukkaiden pitää käydä tietyn verran ulkona. Mitäs sitten tehdään, jos he eivät halua mennä, Peltonen kysyy.